Hieman epävarmana tartuin Sue Monk Kiddin "Merenneidon tuoliin". Hänen edellinen kirjansa "Mehiläisten salaisuudet" Ei ollut hassumpi,  olin ehkä vain odottanut siltä kirjalta jotain muuta.

Mutta, kun heti tämän kirjan alussa toinen kappale toteaa: "Sanotaan että ihminen kestää kaiken, josta voi kertoa tarinan." olen jo myyty. Itse tosin sanoisin vielä voimakkaammin, sanoisin, että kertoessa kauheimmatkin asiat muuttuvat tarinoiksi ja sitten niitä on paljon helpompi hallita ja kestää.

"Merenneidon tuoli" muistuttaa hieman aiemmin lukemaani "Suolaista hiekkaa". Tapahtumapaikkana on pieni saari, joka elää lähinnä  perinteisellä kalastuksella ja turisteilla. Ensi alkuun rakkaustarinakin tuntuu ylen köykäiseltä. Mutta, tarinassa on sittenkin enemmän syvyyttä.

Päähenkilö, keski-ikäinen aviovaimo, palaa saarelle hoitamaan äkisti seonnutta äitiään. Hän joutuu miettimään, mitä hänen lapsuudessaan oikeastaan tapahtui? Mikä olikaan totta ja mikä ei? Hän joutuu miettimään omia valintojaan. Miksi, hän on valinnut sellaisen aviomiehen kuin on valinnut. Mitä hän on paennut?

Kun vanha nainen sanoo hänelle:"Kotoaan ei voi lähteä. Muualle voi toki mennä, voi asua muilla mailla vierahilla maapallon toisella puolella, mutta kotoa ei ikinä pääse." Koen itsekin, juuri noin se pohjimmiltaan on!

Pidin kirjasta monella tavalla. Pysähdyin monta kertaa miettimään. Minulle eräs kirjan oleellisimpia kysymyksiä oli juuri tuo: "Miksi valitsin sellaisen miehen kuin valitsin?"