1933422.jpg

Surullisen vähän olen ehtinyt lukemaan. Syksyn marjat, omenat, luumut, kriikunat ja sienet ovat vaatineet oman osansa. Vieläkin on puolukkaa ja suppilovahveroita metsissä ihan yltäkyllin houkuttelemaan syksyn kuulaaseen, tuoksuvaan luontoon.

Taannoisella Helsingin matkalla kuuntelin John Steibeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Kirjastossa on kovin vähän kuuntelukirjoja, joita en olisi lukenut ja jotka kiinnostaisivat. Toki olin tämänkin lukenut, mutta todella kauan sitten. Joskus lukiovuosinani löysin Steinbeckin ja vaikutuin syvästi. Tuntui, että hän kirjoitti oikeasta aikuisten elämästä. Kirjat avasivat pienen kirkonkylän tytölle myös ovia uuteen maailmaan, kaukaiseen Amerikkaan. Kerrottiin jättisuurista maatiloista, kuljeksivista kulkureista, siirtotyöläisistä, ilotaloista, merestä ja vuorovedestä. Ihan outoja asioita maalaiskylän tyllerölle. Eihän meillä ollut edes televisiota, kuten monilla muilla jo sentään.

En muistanut, että "Hiiriä ja ihmisiä" oli kaikesta lämmöstään huolimatta niin surullinen kirja. Piti kotona napata omasta hyllystäni tuo "Torstai on toivoa täynnä". Siitä oli vuosikymmenten takaa jäänyt mielikuva iloisesta tunnelmasta. Eikä kirja pettänytkään. Toivoa se antoi elämän arkeen niin kuin aikoinaan.

Muistelen nuorena lukeneeni kaikki käännetyt Steinbeckit. Monta on hyllyssänikin. Katselen niitä iloisen hyväksyvästi ja odottavasti kuin vanhoja tuttuja. Joskus taas tavataan, joskus taas luen teidät kaikki.