Jälleen kerran on pakko tunnustaa. Virpi Hämeen-Anttila osaa tosiaan kirjoittaa. Ihan kaikkia hänen romaanejaan ei ole tullut luettua, mutta taaskin tämä toistaiseksi tuorein "Muistan sinut Amanda" tempaisi mukaansa

Kirjassa ei kerrota Amandasta. Kyseessä on laulu, joka yhdistää eri ihmisiä ja eri sukupolvia. Laulu löytyy LP-albumilta vuodelta 1969 ja sieltä, kuohuvalta kuusikymmenluvulta kaikki alkaa.

Kirjassa on tavallaan kaksi teemaa. Toinen on taustaa. Paneudutaan hartaasti 60-luvun lopun ja 70-luvun alun opiskelijoiden poliittisiin kuvioihin. Kun itse olin yliopistolla juuri tuohon aikaan, tuntuu tutulta. Vaikka itse välttelinkin aktiivista osallistumista, kyllin moni ystävä ja tuttava tarttui aatteen paloon ehkä liiankin tiukasti.

Kirjan toinen teema on isän etsintä. Nuori mies jäljittää dekkarimaisella tarkkuudella ja sinnikkyydellä hatarien vihjeiden varassa, kauan sitten kadonnutta isäänsä. Aikaa ja rahaa palaa, isä täytyy löytää.

Tämäkin teema on sikäli mielenkiintoinen ihan omakohtaisesti, että sekä mieheni että poikani kohdalla olen ihmetellen jopa välillä kauhistellen seurannut loputonta isän tai isän hyväksynnän hakemista.

Olen ihan vuoden sisällä lukenut aika monta kirjaa, joissa keski-ikäiset miehet kertovat isäsuhteestaan tai sen puuttumisesta, isän ikävästä. Nämä kirjat ovat olleet ainakin pääpiirteittäin tosipohjaisia ja minuun ne ovat kyllä tehneet suuremman vaikutuksen kuin Hämeen-Anttilan fiktiivinen kertomus.

Joka tapauksesa koin kirjan ihan hyvänä viihteenä.