1569823.jpg

Muistojeni pitkässä ketjussa loistaa hohtavana helmenä liki kahdenkymmenen vuoden takainen päivä Napolissa ja Pompeijissa. Olimme koko perhe lennähtäneet syyslomalle Roomaan ja teimme sieltä junalla oman pikkuretkemme etelään. Paahtavassa helteessä kuljimme Pompeijin ikivanhoilla, rautaisten kärrynpyörien urittamilla kivikaduilla ja silmiemme eteen kohosivat elävinä pienet puodit ja loisteliaat kodit. Napolin museossa katselimme tuhkaan hautautuneiden eläinten ja ihmisten kipsivaloksia ja esinelöytöjä. Lopen uupuneina istuimme vihdoin pimenevässä illassa  syömässä aitoa italialaista pitsaa.

Kun piipahdin viikonloppuna Helsingissä ystäväni syntymäpäivillä, oli ihan pakko käväistä Amos Andersonin museon näyttelyssä "Domus pompeijana, talo Pompeijissa". Näyttelyhän suljetaan tuota pikaa. Hieno näyttely! Aidot freskot suoraan Napolista. Minulla näyttely käynnisti muistojen pitkän, haikean prosessin.

Kun pääsin kotiin aloin kaivella kirjahyllyäni. Sieltä löytyi ensin tuo lapsille tarkoitettu tietokirja Pompeijista. Luin sen vielä illalla, vaikka yö oli myöhä. Toisena E. Bulwer-Lyttonin "Pompeijin viimeiset päivät". Ei ole kovinkaan kauan kun luin jälkimmäisen kirjan. Se on mukaansa imaiseva kuvitelma tuhoutuvan kaupungin elämästä ja muutamista, jotka pelastuvat. Kirja on vuodelta 1954. Tuskin löytyy enää muualta kuin kirjastojen varastoista. Minä kun rakastan historiaa, olen onnellinen, että olen kirjan jostain divarista löytänyt.