1771432.jpg

Kun olin sekä lukenut että kuunnellut Hannu Mäkelän "Äiti"-kirjan, halusin lukea ehdottomasti myös "Isän".

Aika lailla ihmettelin, miten kirjailija on saanut noinkin paksun kirjan aikaan isästä, jota ei käsitykseni mukaan oikeastaan ollutkaan. Suuri osa kirjasta onkin toistoa. Kerrotaan ja kerrataan asioita, jotka tulivat esille "Äidissä" tai toistellaan kirjan sisällä asioita moneen kertaan. Tulee hieman tyhmä ja epätodellinen tunne: Minähän olen lukenut tämän jo.

Lapsuuden isäkokemukset ovat vähäisiä. Isä jätti perheensä, kun Hannu oli vastasyntynyt. On jotain äidin kertomaa, jotain itse tutkittua ja löydettyä, jotain muistilokeroista kaivettua. Myöhemmin siteerataan ahkerasti kirjeitä, joita sentään kirjoiteltiin isän ja pojan välillä vaihtelevalla tiheydellä. Välillä tuntuu, että kirja on enemmän omaelämäkerta kuin kertomus isästä.

Kirja on raastavaa luettavaa. Jokainen, jonka lähipiirissä on ollut narsistisia persoonallisuuksia, oivaltaa aika pian, että sellaisesta taitaa olla kyse tässäkin tapauksessa. Ei tule yllätyksenä, kun poika loppusivuilla kertoo lukeneensa Raimo Mäkelän  kirjan "Naamiona terve mieli". Kirja kertoo selkeästi narsistisesta luonnehäiriöstä ja Hannuhan tunnistaa kerralla isänsä. Miettii surullisena myös omaa elämäänsä. Miten pitkälle se on samanlaista? Toistaako hän tietämättään, tahtomattaan isänsä virheitä? Miksi ihmissuhteet eivät kestä?

Kirja oli minulle rankka lukukokemus. Kirjailija ei säästä itseään, ei lukijaa, ei myöskään isäänsä. Kestikin huomattavan kauan ennen kun hän saattoi isästä kirjoittaa. Isä eli nimittäin 102-vuotiaaksi ja loppuun saakka hän yritti hallita ympäristöään. Tahdonvoimia riitti.