Pirkko Lindberg oli minulle tyystin outo nimi, mutta jotenkin järkälemäinen (600s) "Hotelli kaipaus"(2010) alkoi houkuttaa. Vilkuilin sitten vähän netistä ja sieltähän aukeni vallan mielenkiintoisia asioita kirjailijasta. Lidberg on adoptioäiti ja ravintoloitsija. On elellyt lumppurina Emmaus-liikkeessä, kasviskokkina, kirjastoapulaisena, radiotoimittajana ja asunut ekoviljelykollektiivissa. On ollut Finlandia-palkintoehdokkaana, saanut J.H.Erkon palkinnon esikoisteoksestaan ja toisaalta ollut suurten kustantajien boikotissa liian ekologisten aatteittensa vuoksi.

Itse hän on kasvanut Vaasassa hotellinomistaja äidin tyttärenä, joten kirjassa lienee jotain omakohtaisestikin koettua,  se nimittäin kertoo vaasalaisesta hotellista 1950-luvulla. Päähenkilöinä omistajarouva ja hänen adoptiotyttärensä. Juoni laajenee sukulaisiin ja ystäviin ja sitä kautta myös jonkin verran yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Erityisen paljon kirjassa oli muistoja, tunteita, haaveita. Eräs ystäväni, psykoterapeutti, tapaa sanoa: "Tunne ei tunne aikaa". Tarkoittaa, että tunnekokemukset eivät haalistu kuten muistot, vaan voivat vuosikymmentenkin jälkeen palata yhtä voimakkaina. Tätä kirjaa lukiessani tuo lause palautui usein mieleeni. Ehkä näin on.

Lindberg ei ollut hassumpi tuttavuus tämän kirjan perusteella.