1850637.jpg

Kun taannoin kävin Sinebrychoffin museossa, jäi askarruttamaan, millaiset ihmiset olivat noissa mahtavissa tiloissa asuneet pompöösien huonekalujensa ja loputtomien taulujensa keskellä. Raija Orasen uusin kirja "Fanny" pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Tartuinkin siihen halukkaasti, kun se jostain käsittämättömästä syystä oli pienen kirjastomme hyllyssä jo ennen kirjan virallista julkistamistilaisuuta, joka muuten tietenkin oli Sinebrychoffin museolla viime viikolla.

Jälleen kerran jouduin miettimään, mitä ja miten voi kirjoittaa oikeista, kerran eläneistä, historiallisista ihmisistä? Oranen kirjoittaa kirjansa alkusanoiksi: "Tässä romaanissa mainittujen historiallisten henkilöiden elämään ja tekoihin liittyvät tapahtumat ja taustat on pyritty käsittelemään totuudenmukaisesti. Ihmisten persoonat ja heidän välisensä suhteet, kuten Fannyn ja Ferdinand von Waldenbergin, ovat sen sijaan kirjallisen mielikuvituksen luomaa, romaanin tarvitsemaa tarinaa."

Lukiessani palasin monta kertaa tankkaamaan tuota saatelausetta miettien, onkohan tämä nyt sitten olevinaan totta vai "kirjallisen mielikuvituksen luomaa tarinaa"?

Minusta kirja ei olisi ollenkaan kaivannut Fannylle ja Ferdinandille keksittyä rakkaussuhdetta. Sinebrychoffin suvun tarina sellaisenaan sisältää niin paljon traagisia tapahtumia, niin paljon yllättäviä käänteitä, surua ja ajan poliittisen kuohunnan tuomaa jännitystä, että kaikki se olisi kyllä riittänyt luomaan kylliksi jännitettä romaaniin. Minusta kirja olisi pikemminkin ollut ehkä parempi ilman kirjailijan rakentamaa "romaanin tarvitsemaa tarinaa".

Samaa asiaa ajattelin vuosi sitten, kun luin kirjailijan edellistä: "Valkea talo jokivarressa". Kirja on pitkälle omaelämäkerrallinen ja alkuosa onkin oikein miellyttävää luettavaa niin kauan kuin pysytellään todellisissa tapahtuneissa realiteeteissa mutta, kun kirjailija kirjan lopulla hyppää täysin mielikuvitusmaailmaan, se on kyllä hyppy ihan tyhjän päälle. Sekin kirja olisi ollut parempi ilman loppuosan mielikuvitustuotteita, "romaanin tarvitsemaa tarinaa".

Tekstissä minua kiusasivat runsaat korulauseet ja kiemuraiset kielikuvat. "Arotuulen suudelmat" eivät oikein sytytä minua. Ehkä kielenkäytön tarkoitus oli saada teksti lähemmäs oikeaa historiallista aikaa.

Joka tapauksessa kirja oli mielenkiintoinen ja herätti voimakkaan halun päästä mahdollisimman pian Sinebrychoffien kotimuseoon Bulevardille tutkimaan kotia ja tauluja uudestaan. Niin tarkkaan kerrottiin kirjassa monista kalusteista ja etenkin tauluista, että niitä katsoo nyt ihan toisella silmällä, kuin aiemmin.