Näinä synkeinä iltoina takkatulen loimussa tai pitkinä valvottuina öinä olen lueskellut dekkareita.

Luin loppuun Eppu Nuotion sarjan Pii Marinista. Paha sanoa muuta, kuin että kirjassa pyrittiin saattamaan loppuun ainakin Piin isänetsintä ja suhde Juha Heinoon. Lisänä oli vielä ongelmainen hometalo ja katoavat ihmiset. Jonkinlaisiin loppuratkaisuihin päästiin, mutta todellinen jännitys jäi kyllä puuttumaan.

Camilla Läckbergin "Pahanilmanlintu" (2009) oli minulle suorastaan iloinen yllätys. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin muista lukemistani kirjailijan dekkareista. Ehkä se johtui siitä, että juoni ei ollut liian kimurantti, vaan arkisempi, miltei todentuntuinen. Ei haitannut yhtään vaikka jo aikalailla alkupuolella oivalsin juonen käänteet ja syylliset.

Inger Frimansson ei petä.  "Pahaa pelkäämättä" on ilmestymisvuonnaan 1997 valittu Ruotsin parhaaksi dekkariksi. Luin sen vasta nyt, mutta ihan tuore oli. Jälleen kerran Frimansson osaa oivaltavasti kuvata, mitä ihmisen mielessä tapahtuu. Miten ihan normaalintuntuinen henkilö voikin muuttua pelottavaksi hirviöksi.