Kun kuulin puhuttavan chick lit-kirjallisuudesta olin ihan pihalla. Siis mitä? Kuulema kevyttä nuoriin naisiin vetoavaa kirjallisuutta. Ei siis minulle.

Mutta kun paremman puutteessa lainasin kuuntelukirjaksi Sophie Kinsellan "Kevytkenkäisen kummituksen" (2011) olinkin ihan myyty.

Suorastaan odotin jokaista pienintäkin ajomatkaa, kuuntelin tätä vain autossa. Kirjahan oli ainakin kuunnelttavaksi aivan mainio. Juonen käänteet olivat niin järjettömiä, että jotenkin oli vain pakko antaa mennä ja tuntea milloin kauheaa myötähäpeää, milloin kihelmöivää jännitystä ja lopulta myös iloa ja onnea.

Tajusin lukeneeni muutakin chick littiä. Tyttären suosittelemana jo aikaa Helen Fieldingin : "Bridget Jones-Elämäni sinkkuna". Siitäkin oikeastaan pidin.

Nyt olen kovasti kahden vaiheilla. Menisivätköhän himosoppaajan päiväkirjat samaan syssyyn?