1240198376_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Oli sen verran flunssainen olo viikonloppuna, että päätin sunnuntain lokoilla ja lukea. Aloitin aamulla, pestyäni rähmäsilmäni auki, hakemalla vuoteeseen kahvitarjottimen ja Kirsti Ellilän "Pappia kyydissä" (2009).

Luin kirjan miltei samoilla sijoilla ja niin sekava olo siitä jäi, että etsiskelin omasta hyllystäni joskus kirjaston poistomyynnistä ostetun Iikka Vuotilan "Paljon haltijaksi" (1965) ja käytin iltapäivän lukemalla sen.

Ellilä kuvaa pappisperheen elämää 2000-luvun Suomessa, Vuotila puolestaan 1950-luvulla. Itse olen elänyt jonkinlaista pappila- ja seurakuntaelämää 1970-luvun alusta aina tänne 2000-luvulle saakka. On siis jotain vertailukohtaa.

Ellilä ei tietääkseni ole pappi, mutta Vuotila oli ja se kyllä näkyy tekstissä.  Yhdellä sanalla kuvattuna Ellilän teos on epäuskottava. Epäuskottavuus ei näy vain suurissa teologisissa ongelmissa vaan ihan pienissä käytännön asioissakin. 

Heti alussa ihmettelin, kuinka viisihenkinen perhe kykeni elämään pelkällä isäpapin palkalla ja ostamaan vielä vanhan ison puutalonkin kaupungin laidalta. Ei onnistu kyllä ihan helposti. Yllättävän vähän vanhassa puutalossa oli huolto-ongelmiakin! Ja miten ihmeessä villi kulkukissa pentuineen kesytettiin kellarin pannuhuoneeseen käden käänteessä.

Kirja keskittyi kuvaamaan naispappeuden vastustajan elämää nykyseurakunnassa ja perheessä. Siitä olisi ehkä saanut suurenpaakin draamaa. En voi uskoa, että kirjan loppuratkaisu todellisessa elämässä voisi onnistua ainakaan noin näennäisen kivuttomasti.

Ellilän käyttämä huumori pehmentää aihetta ehkä liiaksikin. Kirjan takakannessa todetaan: "Viiltävän hauska viihderomaani".

Olisi mielenkiintoista tietää mitä oikeat Paavalin Synodilaiset ovat kirjasta ajatelleet.

Vuotilan teos edustaa tiukkaa arkirealismia. Kylmät, huonokuntoiset pappilat, seurakuntalaisten uteliaisuus, työn uuvuttava raskaus, oman huonouden tunto, papin oman perhe-elämän rujous. Toisaalta työssä hetkittäin koettu tyydytys, hengellinen kilvoittelu, vuosien tuoma nöyryys.

Ehkä olen tosikko, mutta Vuotilan pappilaelämä tuntuu minusta paljon läheisemmältä ja oikeammalta.