Kun luin jokin aika sitten Kirsti Ellilän "Pappia kyydissä", niin oli tietenkin pakko lukea jatko-osa "Pelastusrenkaita". Edellisessä kirjassa jäi askarruttamaan moni asia, mm. miten ihmeessä aviomies, ahdasmielinen naispappeuden vastustaja, saattoi näennäisen helposti hyväksyä vaimonsa uuden roolin pappina. No ei se näemmä onnistunutkaan.

Kirja alkaa ajasta noin kolme vuotta myöhemmin. Pappispari on eronnut, suurimpana kompastuskivenä ilmeiseti vaimon pappeus.  Ex-vaimo asuu aivan naapurissa ja yrittää hoidella työn ohella perhettä ja kotia kuten ennenkin. Kaikki kärsivät tilanteesta. Ex-vaimo hakeutuu eroseminaariin ja yrittää etsiä seuraa deittipalstoilta.

Kirja ilkeilee sujuvasti, nasevasti ja hauskasti. Seurakuntaelämä kaikkine kommervenkkeineen on Ellilälle tuttua. Naispappeuden ohella nousee kirjan teemaksi samaa sukupuolta edustavien rakkaus. Näistä asioistahan kirkossa tunnutaan oikeastikin aina vain jauhettavan. Siis ajankohtaista asiaa. Pintaa syvemmälle ei sukelleta.

Kaivoin samantien hyllystä Ellilän vanhemman teoksen "Usko, tóivo ja kuolema". vuodelta 1998 Siinäkin tapahtumat koskettavan seurakunnan sisäpiiriä ja lisäksi Satakunnassa. Olen lukenut teoksen aikoinaan, mutta silloin en tiennyt mitään kartanolaisuudesta, joka kirjassa on voimakkaasti esillä. Luinkin kirjaa nyt ihan uusin silmin, kun kartanolaisuus on tullut ainakin jollain tavoin tutuksi viime aikoina. Kirja paneutuu miettimään liikkeen mahdollisia vaikutuksia seuraaviin sukupolviin.