Åsa Nilsonne on kirjoittanut myös dekkareita. Näin FST:llä hänen haastattelunsa, jossa hän kertoi, miten ihmiset ovat hämillään, kun tajuavat, että dekkarikirjailija ei olekaan hänen kaimansa, vaan tohtori itse. Kirjastossa oli useitakin hyllyssä. Nappasin summanmutikassa kaksi.

"Kaikessa hiljaisuudessa" oli pieni pettymys. Ihan näppärästi koottu, mutta olin kai odottanut enemmän sielun syväluotausta. "Pimeään peitetty" kertoi saman naispoliisin, Monika Pedersenin,  toimista, mutta tässä kirjassa oli sitten niitä kaipaamiani psykologisia taustoja ja syitä ja selvityksiä ihan riittämiin. Pidin tästä toisesta enemmän. Molemmat hyvinkin lukukynnyksen ylittäviä.

Jos aikaa  riittää, luen lisääkin Monika Pedersenin elämästä ja työstä.

Kaksi ohutta kirjaa, joihin jokaisen kannattaisi tutustua. Åsa Nilsonne: "Kuka ohjaa elämääsi?" ja Anna Kåver: "Elämää, ei taistelua".

Kyseessä on työpari, joka on julkaissut kirjoja myös yhdessä. Nämä kirjat ovat vuodelta 2005. Uusin on ilmestynyt tänä vuonna, "Toimiva yhteys - Myötätunto ja hyväksyminen ihmissuhteissa". Se jatkaa edellisten teemaa.

Molemmat tekijät ovat ovat psykoterapeutteja ja työnohjaajia, Åsa lisäksi psykiatri ja lääketieteen tohtori, Anna psykologi. Käytännön kokemusta on molemmilla runsaasti ja se näkyy kirjojen esimerkeissä ja konkreettisessa otteessa.

Kirjat edustavat kognitiivista käyttäytymisterapiaa, jossa ihminen itse voi omaksua ja opetella uusia, mielekkäämpiä käyttäytymismalleja. Kirjoissa löytyykin ihastuttavan maanläheisiä ohjeita oman elämäntilanteen parantamiseksi.

Molempien kirjojen taustalla on myös itämainen mietiskelytaito ja etenkin zen-mietiskely, jonka perustana ovat tietoinen läsnäolo ja hyväksyvä asennoituminen.

Åsa Nilsonne paneutuu oman elämänhallintaan tietoisuustaitojen kehittämisen avulla. Oli mukava huomata, että monia hänen antamiaan neuvoja olin osannutkin käyttää. Esim. "aikaikkuna", eli minkä aikavälin otamme huomioon eri tilanteissa.

Kokonainen luku oli omistettu nukkumiselle. Hyviä neuvoja unettomille löytyy myös. Itse olen menestyksekkäästi käyttänyt jo vuosikymmeniä "Vetäytymistä turvalliseen paikkaan". Minun turvapaikkani löytyvät kirjallisuudesta. Kuinka monena yönä olenkaan ryöminyt Keskimaan kulottuneessa ruohossa pensaikkoon ja kietoutunut haltijoiden näkymättömyysviittaan tai nukahtanut lattian alle Kätkijöiden keralla Arlettan pienessä huoneessa, jonka kattoa koristavat sikarilaatikoiden harsopukuiset soittajanaiset.

Anna Kåverin kirjan ydinajatus on, että aina ei kannata yrittää torjua tai muuttaa kaikkea, joka tuntuu hankalalta, vaan voi myös vain hyväksyä. Tunteet tulevat, mutta ne myös menevät aikanaan, jos jaksamme odottaa. Raskaskin tuska, vaikeakin koetos on helpompi kestää, kun hyväksymme sen omalle kohdallemme.

Kirja toi mieleen rukouksen, joka muistaakseni on käytössä AA:lla. Sehän menee jotenkin niin, että Jumala antaisi voimia muuttaa se, minkä voimme muuttaa, hyväksyä, mille emme mitään voi ja kykyä erottaa nämä asiat toisistaan.

Hyväksyminen muistutti minua myös kirjoista, joita luin vuosi, pari sitten. Niissä pohdiskeltiin anteeksiantamisen välttämättömyyttä ja taitoa. Anna Kåverin käsitys hyväksynnästä oli hyvin lähelle samaa. Pitää osata armahtaa sekä muut että itsensä.

Mainioita kirjoja. Tuorein kirja keskittyy suhtautumiseen kanssaihmisiin. Luen mielelläni, kunhan saan käsiini.

Piti perjantaina tehdä vähän adventtisiivoa, mutta hetkeksi istahdin sohvannurkkaan Pirjo Tuomisen uusimman, "Kotiopettajan" kanssa ja liekö ollut väsymys työviikon jälkeen  vai glögimuki vai yksinkertaisesti hyvä teksti, mutta siivous jäi. Minä hupsahdin mukaan 1800-luvun alkupuolen ruukinkartanon kesään. Kirja tuli luettua samantien. Oikein virkistävä ja viihdyttävä ilta.

Olen lukenut ennenkin mielihyvällä ja mielenkiinnolla Pirjo Tuomisen historiallisia romaaneja, etenkin, kun ne kertovat satakuntalaista paikallishistoriaa. Olenhan suurimman olsan elämääni asunut Satakunnassa. Kotiopettaja paikallistuu länsirannikolle jonnekin Turun ja Porin välimaastoon. Marela rakennuksen nimenä vittaisi Raumalle päin. Ruukki ruutitehtaineen ei kuvanne todellista olemassa ollutta ruukkia, mutta raudan ja ruudinteon tekijä kyllä tuntee. Vähän turhankin tarkkaan on ruudin valmistukseen ehkä paneuduttu.

Jos jotain vikaa haluaisin löytää, niin kirjan kansikuva on mahdollisimman synkeä ja luotaantyöntävä minun silmissäni.

Haluan ehdottomasti jatkossa tietää, miten kotiopettaja Jonas Palmenin luvut ja elämä järjestyvät.

Luin aikanaan kaikki Laila Hietamiehen kirjat ja olen sitten jatkanut edelleen. Jotenkin tuntuu, että Laila Hirvisaaren kirjoista en ole enää saanut samanlaista otetta. Ei varmasti johdu nimenvaihdosta. Ehkä aika on vain mennyt ohi minun kohdallani.

"Vuoksen Helmi" näkyy olevan Imatra-sarjan neljäs romaani. Ainakin minulta olivat edellisten osien henkilöt ja tapahtumat päässeet pahasti unohtumaan. Kyllä juoneen silti mukaan pääsi.

Kirja kertoo kesästä 1911. Toinen sortokausi ahdistaa Suomen autonomiaa. Kirjan keskushenkilöitä ovat toimittaja ja kansanedustaja, joilla on enemmän tietoa ja mielipiteitä tilanteesta.

Imatran lisäksi vietetään kesää Terijoella.

Ihan erikoismaininta pitää antaa ruokalistojen pikkutarkasta kuvauksesta. Vesi herahti kielelle monta kertaa.

Rakkautta ja varsinkin rakkaussuruja kirjassa riittää. Kesken jäävät monet suhteet. Jatkoa seuraa varmasti. En ole ihan varma jaksanko enää seurata näiden ihmisten elämää.

Lumimyrskyinen sunnuntai Helsingissä ystävättären luona. Hänellä on kirjoja kaikkialla, kymmeniä, satoja, joita en ole lukenut ja haluaisin lukea. Tällä kertaa valintani osui Aila Meriluodon "Lauri Viitaan". Käsittääkseni kyseessä on uusintapainos jo 1974 ilmestyneestä kirjasta sarjassa "Legenda jo eläesssään". Tässä lukee vain 5. painos 2008.

Muistelen, että Meriluodon "Lasimaalaus" on varhaisin lukemani runokirja. Isoveli oli saanut sen kummiltani lahjaksi ja minäkin, pieni tyttö sitä lueskelin. Myöhemmin luin Meriluodon omaelämäkerralliset kirjat. Vain tämä on jäänyt lukematta. Teatteriesitys "Putoavia enkeleitä" jäi myös näkemättä, mutta nythän siitä tulee elokuva.

Kirjan takakannessa kirjailija sanoo: "Tämä kirja oli vaikea kirjoittaa, siksi kirjoitin sen kevyesti". En sanoisi, että kirja on ihan kevyesti kirjoitettu, mutta tietyllä tavalla ulkokohtaisesti. Kirja kertoo hyvinkin kauheat asiat toteavaan tyyliin. Koettu kauhu, suru, tuska ja pelko ovat luettavissa, arvattavissa enemmänkin riviväleissä.

Minullekin kirjan lukeminen oli raskas kokemus. Kirjassa on liian paljon ainesta, joka tulee liian lähelle, kertoo kuin minun elämästäni.

Viita oli nero, joka sairastui skitsofreniaan. Mutta jo ennen sairautensa ensimmäisiä merkkejä, harhoja, hän oli selkeästi voimakkaan narsistinen tyyppi, joka ei terveenäkään kyennyt sopuisaan elämään. Jo kirjan alkulehdillä itse vielä naimisissa oleva Viita kirjoittaa Ailalleen, miten tämä on hänen elämänsä tarkoitus. Kauhealta kuulostaa Viidan tikkukirjaimin painottama viesti: MINÄ OLEN OLEMASSA VAIN, KUN JOKU RAKASTAA MINUA.

Vaimonsa menestystä hän ei kestänyt. Kirjan mukaan hän mm. poltti vaimonsa päiväkirjat. Ihmettelenpä mistä on ongittu ne vuosien 1944-47 päiväkirjat, jotka julkaistiin 1986.

Omasta lukemisestaan Meriluoto kertoo: Lukeminen on minulle elämäntapa, kuin toinen todellisuus. Sen voin täysin allekirjoittaa.

Kirja sai minut moniaita kertoja ajattelemaan oman elämäni käänteitä. Kirja sai myös jälleen kerran miettimään, miten pitkälti luova nerous pulppuaa samoista lähteistä kuin mielen liiallinen herkkyys sairastua. Ei Viita ole suinkaan ainoa.

Kirja oli ahdistavuudestaan huolimatta tai juuri siksi oikein sopivaa luettavaa mysrkyn keskellä. Kirjan myrskyistä selvittiin eteenpäin.