Luettuani Siri Hustvedtin edellisen "kaikki, mitä rakastin", odotin varmaan jälleen kerran vähän liikaa, kun sain käsiini "Amerikkalaisen elegian". Jotenkaan tämä kirja ei tempaissut minua samalla lailla mukaansa. Ehkä syy oli siinä, että kovin monijuoninen kirja olisi vaatinut suurempaa keskittyneisyyttä. Itse jouduin lukemaan kirjan pienissä pätkissä muun touhun ohella ja juoni kyllä kärsi siitä.

Kirjassa aikuiset sisarukset hautaavat isäänsä ja löytävät jäämistöstä salaperäisen kirjeen, jonka merkitystä lähtevät selvittelemään. Samalla juoni laajenee molempien omiin perheisiin ja ihmissuhteisiin ja kattaa vielä sukupolvien ketjun isoisästä isän kautta poikaan.

Kirja käsittelee kolmen, jopa neljän sukupolven amerikkalaiset surut. Suuri lama, toinen maailmansota ja syyskuun 11 päivä antavat kollektiivisina kokemuksina leimansa aikansa sukupolville. Lisäksi sitten tietysti jokaisen kirjan henkilön ikiomat surut.

Minua satutti eniten sisaren tyttären lapsena kokema näky: Isä vieraan naisen kanssa. Kätketty suru.

Kirja kannattaa lukea hyvällä ajalla keskittyen.

Merete Mazzarella kuuluu lempilukemistooni. Hänen uusin kirjansa "Ei kaipuuta ei surua, päivä Zacharias Topeliuksen elämässä" sai minut tarttumaan aiemmin lukematta jääneeseen teokseen "Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo".

Fredrika Charlottan elämä käydään läpi vuosi vuodelta, lapsi lapselta, kirja kirjalta äärimmäisen tarkkaan kirjallisten faktojen perusteella. Varsinkin hänen kirjeensä ja muu kirjallinen tuotantonsa joutuu tarkkaan analyysiin.

Topeliuksen kohdalla käsittelytapa on ihan toinen. Kirja kuvaa fiktiivisesti vanhenevan, viimeistä talveaan elävän kirjailijan yhden päivän kulun. Toki, seuratessaan ajatuksen kuviteltua virtaa, tulee esille miltei koko elämän kirjo. Kaikki mennyt on vanhuksen mielessä koko ajan elävää ja läsnä. Hän muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan, avioliittoaan, työuraansa. Ajatus harhailee nykyisen ja menneen välillä. Kyllä hän tuntee kaipuuta ja surua ja myös suurta huolta rakkaiden tyttäriensä ja näiden lasten elämästä. Vasta aivan lopussa vanhus antaa mielensä tuudittautua vanhan hengellisen laulun säkeisiin. "Ingen saknad, ingen sorg..."

Jotain yhteistäkin kirjoissa on. Molemmissa on melko voimakkaasti esillä naisen asema yhteiskunnassa ja perheessä.

Tämä kirja pysäytti ajattelemaan. Mitä lapsi tarvitsee selviytyäkseen? Riittääkö alkoholisti-isän kaljanhuuruinen rakkaus?

Ruotsalainen Åsa Linderborg kirjoittaa omasta lapsuudestaan. Hän kirjoittaa aika karuista asioista, mutta itseään surkuttelematta tai kummemmin taivastelematta. Hän kertoo kuin neutraali sivustakatsoja, toteaa vain, miten asiat olivat. Isä joi kaljaa joka päivä töiden jälkeen. Jos rahaa jäi ostettiin ruokaa. Jos ei jäänyt, käytiin syömässä mummolassa. Isä kyllä siivosi ja yritti kaunistaa kotia monin tavoin, kristallilampetein ja muoviruusuin, mutta lakanoita ei käytetty ja tytön vaatetus ilman sukulaisten huolenpitoa olisi ollut aivan olematonta.

Kuitenkin isä selvästi rakasti tytärtään, ainokaistaan. Myös samassa kaupungissa, uudessa avioliitossa elävä äiti, rakasti tytärtään. Samoin isovanhemmat.

Kirjan päähenkilöksi nousee isä. Tyttären silmin hänestä tulee lähinnä säälittävä hahmo. Riipaisevalta tuntuu vanhenevan, sairastelevan miehen yksinäisyys. Tytär ei kutsu isäänsä edes tohtorinväitösjuhlaansa. Hän häpeää isäänsä.

Satuttava kirja isästä ja tyttärestä.

Olin juuri lukenut Elina Hytösen "Perhe sodassa" ja ihan yllättäen huomasin, että kirjailija kertoo kirjastaan Vammalan kirjapäivillä. Ihan samoja asioita ja paljolti suoraan kirjastaan lainaten, hän esitti, mutta aina on mielenkiintoista kuulla tekijän omaa ääntä ja painotuksia.

Minä muistan vielä nuoruudestani perheen äidin toimittaja Toini Havun nimeltä. Siinä ehkä yksi syy tarttua kirjaan. Itse olen syntynyt sodan jälkeen, mutta kokemukseni on sikäli sama, että sodasta vaiettiin. Kun se oli ohi, katsottiin eteenpäin. Ei kai haluttu muistella ikäviä ja raskaita aikoja.

Elina Hytösellä on toki omiakin sotamuistoja, mutta vasta selvitellessään vanhempiensa jälkeen jäänyttä kirjeenvaihtoa, sodan aika todella aukesi hänellekin. Kirja sisältääkin paljon autenttisia kirjeitä. Paitsi perheen vanhempien toisilleen lähettämiä, myös isovanhempien, setien, tätien, serkkujen ym tilannetiedotuksia. Kirjeet ovat suorastaan kirjan runko. Kirjailijan omaa tekstiä on sopivasti saatteena. Hän lisää väliin tosiasiatietoja ajasta ja loppupuolella myös omia muistojaan ja kokemuksiaan. Olihan hän sodan loppuessa jo 8-vuotias.

Kirja kertoo kirjeiden kautta hyvin monipuolisesti sotakokemuksia. Kirjoittajat ovat eri-ikäisiä ja erilaisessa suhteessa sotaan, jopa eri maissa. Se rakentaa hyvin monitahoista sodan kuvaa. Pelkoa, nälkää, huolta, puutetta, iloa pienistäkin asioista, kuolemaa, menetyksiä, kirjeitä rintamalta, kirjeitä Saksasta ja Ruotsista, Amerikastakin. Lopulta jopa riipaisevat kokemukset lasten lähdöstä sotalapsiksi Ruotsiin ja paluusta ja lähdöstä ja paluusta...

Kirjaa lukiessani mietin monta kertaa, että tällaisia kirjoja, jotka perustuvat kirjeisiin, ei enää kauaa kirjoiteta. Sääli.

Tuoreita terveisiä Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Aihe ei tänä vuonna niin hurjasti kiinnostanut, mutta oli muita houkutteita. Entisessä kotikaupungissani on paljon tuttuja jäljellä vielä 25 vuotta muuton jälkeenkin ja mikä parasta hyvä ystäväni ja opiskelutoverini 40 vuoden takaa sai kunnian vastaanottaa tietokirjallisuuden Warelius-palkinnon. Olipa hienoa olla paikalla ja juoda yhdessä juhlakahvit mansikkaviinereillä. Monesti on menneinä vuosina maailmaa parannettu ja toivottavasti vielä edessä on monta vuosikymmentä jatkaa tarinointia.

Siinä sivussa pääsin onnittelemaan toistakin juhlakalua, Risto Isomäkeä. "Sarasvatin hiekkaa" teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen.

Minähän en yleensä runoja lue, mutta toiverunoja rakastan kuunnella. Nytkin nautin ihan sairaasti sotarunojen äärellä. Esittäjinä Tiia Louste ja Eino Kaikkonen.

Hyviä esityksiä oli toki muitakin. Helle helli, minuahan ei kuumuus yleensä haittaa.

Ostin jopa muutamia kirjoja. Jäi harmittamaan, kun Kouvolan dekkaripäivillä hitauttani menetin Riikka Juvosen Ikonikirjan jollekin nopeammalle. Nyt sitten ostelin muutamia muita ikonikirjoja, kun kerran löysin. Kalliita.

Tosi hauskaa oli tutkailla myyntipöytien hintoja. Esim vanhat koulun opetustaulut maksoivat kunnosta riippuen viidestäkymmenestä liki 100 euroa. Minä vuosikymmeniä sitten ostelin niitä muutamalla markalla lopetettavista kouluista. On mistä ottaa omissa varastoissa. Samoin olen vuosien varrella kokoillut vanhoja oppikirjoja. Kovissa hinnoissa näkyivät olevan. Pitää muistuttaa lapsia ennen kuin kuolen, etteivät heitä roskiin kaikkea.

Ensi vuonna taas. Tavataanko?