Kun elämä oikein retuuttaa, ei jaksa edes lukea. Nämä kaksi aika kamalaa kirjaa olen käynyt läpi. Ovat ikään kuin sopineet sielunmaisemaani.

Tadeusz Borowski ja Andrei Pogozev selvisivät molemmat jotakuinkin hengissä Auschwitzin kauhuista. Kumpikaan heistä ei ollut juutalainen. Tadeusz oli Puolalainen nuori kirjailija ja Andrei venäläinen sotilas. He molemmat päätyivät hyväkuntoisina nuorukaisina leirien orjatyövoimaksi hitaaseen kuolemaan, mutta Tadeusz säilyi hengissä leirin vapauttamiseen asti ja Andrei oli niitä harvoja, jotka pääsivät pakenemaan.

Kirjat toistavat samaa teemaa, kuinka ihminen taistellessaan elämästään muuttuu pedoksi. Kuinka lopulta kaikki ihmisyys tuntuu katoavan.

Tadeusz murtuu leirillä siinä määrin, että vain muutamia vuosia vapautumisensa jälkeen, hän tekee itsemurhan. Eivät edes nuori avioliitto ja vastasyntynyt tytär kykene sitomaan häntä enää elämään.

Andrei sen sijaan palaa entiseen elämäänsä ja palaa vielä 1967 todistamaan oikeudenkäyntiin, jossa kansanvihollisia tuomitaan. Siellä hän kykenee tunnistamaan leirin entisiä vartijoita.

Kirjoja lukiessani näkemäni museoitu Auschwitzin keskitysleiri saa silmissäni asukkaansa takaisin, herää kauheaan elämäänsä.