Kun luin Ulla Appelsinin kirjaa kartanolaisuudesta, jostain vilahti esille Seija Vilenin kirja "Mangopuun alla". Tilasin sen silloin, sain vasta nyt, kun en enää muistanut koko aihetta.

Vilen on nelikymppinen nainen, joka on 17 vuotta ollut mukana Hare Krishna-liikkeessä. Hän jätti lukion kesken ja löysi uskonyhteisöstä ystäviä ja yhteisöllisyyttä, sääntöjä ryhdittämään elämäänsä, merkitystä ja mielekkyyttä.

Hän muutti Intiaan ja löysi sieltä aviomiehen, uskonoppineen. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Muutettiin Tanskaan ja myöhemmin Kanadaan, jonne aviomies sai kutsun saarnaajaksi.

Lopulta koti-ikävä voitti. Paluu Suomeen, avioero ja vieraantuminen liikkeestä.

Vilen kuvaa kiertolaisvuosiaan kiihkottomasti. Hän ei mässäile väkivallalla tai muilla vääryyksillä. Hän ei alistu uhriajatteluun.

Teksti on kaunista, suorastaan runollista. Tuontuostakin vilahtavat esille lapsuusmuistot. Usein on suorastaan vaikea erottaa todellisuutta muistoista tai kuvitelmista, mutta se ei ehkä olekaan tärkeää.

En tiedä Hare Krishnasta paljoakaan. Jossain on yksi kirja, jonka olen heidän kaupustelijoiltaan pakko-ostanut, mutta en lukenut. Minulle oli yllätys, että liike näyttää olevan erittäin tiukkojen sääntöjen sitoma. Mitä käsittämättömimmät asiat olivat kiellettyjä ja naisen asema erittäin alistettu.

Mielenkiintoinen kuvaus elämästä Hare Krishna-liikkeessä.