ihana-normal.jpg

Grace McCleen kirjoittaa taustatekstin mukaan ("Ihana maa" 2013) omasta lapsuudestaan,  kertoessaan kymmenvuotiaan Judithin kohtalosta ankean ja ankaran uskovaisen isän ainokaisena.

Tämä on minulle ensimmäinen kirja, joka kertoo jehovantodistajien elämästä sisältä päin. Toki olen heitä tuntenut ja heidän elämäänsä seurannut monin tavoin aika läheltäkin.

Judith joutuu koulukiusatuksi. Ei ihme, kun täytyy kulkea isän kanssa käännytysretkillä. Todistaminenhan kuuluu pakollisena tämän uskonnon velvoitteisiin. Meillä Suomessa tosin ei ainakaan enää saa ottaa lapsia mukaan.

Uskonto kieltää myös joulun ja pääsiäisen vieton, samoin syntymäpäivät. Ei lahjoja, ei kortteja, ei koristeita. Häät ja hautajaiset ovat ainoita sallittuja juhlia.

Judithin äidin kuolema on oikeastaan liian kauheaa ollakseen totta. Saattaa kyllä ollakin.

Yksinäinen, kiusattu lapsi etsii lohtua huoneeseensa rakentamasta pienoismaailmasta. Se on kaikenlaisesta roskasta koottu ihana maa. Kaipa se kuvaa sitä ihanaa maata, joka uskovaisia  odottaa. Siellä on kaikki toisin.

Lopulta hirvittävä ahdistus ja pelko saavat Judithin kuulemaan ääniä. Hän uskoo puhuvansa Jumalan kanssa.

Kirja on sydämeenkäyvä kuvaus lapsen ahdistuksesta, epätoivoisesta tavasta selviytyä, kun kukaan aikuinen ei osaa auttaa.

Ei ihme, että kirja voitti viime vuonna Britaniassa perhaan esikoiskirjan palkinnon.