Tämän kesän taide-elämyksiäni on leimannut ehdottomasti Helen Schjerfbeck. Kävin jo alkukesällä Ateneumin taidenäyttelyssä. Sitten myöhemmin Tammisaaressa ja vielä uudestaan Ateneumissa, kun piti bongata tuo uusinkin.

Kaikkein mielenkiintoisinta oli nähdä taiteilijan erilaiset versiot samasta aiheesta. Osa oli maalattu samana vuonna, toisilla oli vuosien, jopa vuosikymmenten aikaero. Kun uusia malleja ei ollut varaa palkata tai jokin aihe kiinnosti, työsti taiteilija sitä yhä uudelleen tavoitellen yhä yksinkertaisempaa muotoa, usein miltei valon leikkiä kankaalla.

Tammisaaren näyttely oli erikoisen mielenkiintoinen siksi, että siellä oli esillä parin muun Schjerfbeckin aikaisen naistaiteilijan töitä sekä hyvä elokuva taiteilijan elämästä.
Lisäksi esillä oli muotokuvista kopioitu mahtava kavalkaadi varhaisimmasta viimeiseen.

Ateneumin näyttelyssä tuotti surua nähdä kaksipuoliset, valtavan hienot työt. Mutta, kun kukaan ei ostanut, ei ollut varaa uusiin pohjiin ja niin maalattiin moneen kertaan, joskus päälle tai ainakin taakse.

Erikoisen surullista oli miettiä, miksi tuo ihastuttava teos äidistä ja lapsesta oli peitetty? Oliko aihe liian intiimi lapsettomalle taiteilijalle? Eikö kukaan olisi tästäkään edes aineiden hintaa maksanut?

Elokuva kuitenkin kertoi taiteilijan elämästä paljon iloisiakin asioita.