Katriina Ranteen kirja "Minä, sisareni" (2010) tarttui jostain syystä mukaani uutuushyllystä. Ehkä kansikuva, ehkä aihe, sisaruus, en tiedä.

Luettuani ensimmäise 30 sivua, tajusin, minähän tunnen tämän perheen, ainakin tiedän. Katsoin uudestaan kirjoittajan nimen. Toden totta. Entisen työtoverini tytärhän se tässä kirjoittelee perheensä tarinaa.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tytär kuvaa paljolti omaa lapsuuttaan. Yksi viidestä sisaresta on sentään vähennetty, mutta asuinpaikka  ja ammatitkin nappaavat.

Pidinkin paljon juuri kirjan ensimmäisestä osiosta, jotenkin satumaisesta lapsuudesta maalla neljän sisaren joukossa. Toinen osio kuvasi tyttöjen teini-ikää ja kolmas jo nuoria aikuisia.

Juoni etenee kunkin sisaren erillisinä pätkittäisinä kertomuksina. Minulla ainakin sisaret sekosivat toisiinsa aika pitkään, mutta ei se haitannut, heidän elämänsä leikkasivat kuitenkin koko ajan toisiaan. Samat tapahtumatkin kerrottiin usein eri näkökulmista.

Kirjan kieli on kaunista ja poikkeuksellisen rikasta, mutta tiivistämisen varaaa olisi kyllä ollut. 500 sivua jaksoi toki lukea, mutta uskon, että karsiminen olisi ollut hyväksi.

Itse jäin kirjan luettuani hieman suremaan, ettei minulla ole yhtään sisarta. Miten ihanalta kuulosti sekin kuvaus, missä jo aikuistuneet tytöt kerääntyivät jouluaattona vanhaan kotiinsa nukkumaan siskonpetiin lattialle joulukuusen juurelle.