Olen lukenut nämä molemmat kirjat jo kun ne ilmestyivät. Anna-Leena Härkösen "Loppuunkäsitelty" (2005) ja Veikko Huovisen "Pojan kuolema" (2007).

Nyt halusin lukea ne uudestaan. Pieniä kirjojahan ne molemmat ovat, vaikka kansien sisällä on kokonainen ihmiselämä.

Härkönen kertoo vuoden ajalta mietteitään pikkusisaren itsemurhan jälkeen. Huovisen kirja ei ole kirjattu päiväkirjan muotoon, mutta samaan tapaan hän kelaa päivästä toiseen asioiden kulkua.

Minulle nämä molemmat kirjat ovat olleet merkittäviä lukea, siksihän ne luin uudestaankin. Sisaren ja isän kokemus, suru ja voimattomuus. Katumus, mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä tein väärin?

Ehkä eniten arvostan näissä kirjoissa raastavaa rehellisyyttä käsittämättömän surun edessä.