Ulla Appelsinin "Lapsuus lahkon vankina, Leevi K. Laitisen tarina" on puhuttanut sekä lehdissä että televisiossa, kai radiossakin. Eikä ihme.

Kirja kertoo pienestä uskonlahkosta kartanolaisuudesta, joka suosi lapsisaarnaajia. Näistä tunnetuin oli pieni Leevi, joka aloitti uransa jo nelivuotiaana.

Leevi-pojan tarkkaan muistiin ovat tallentuneet lapsuuden kauheat kokemukset. Rankka työ ja ankarat rangaistukset, jostain, mitä ei edes ymmärtänyt, saatika ollut tehnyt.

Kartanolaisuus lienee Suomen oloissa yksi kaikkein omituisimpia uskonnollisia liikkeitä. Täysin kuollut liike ei ole vieläkään. Tietojen mukaan kymmenkunta liikkeen kannattajaa on vielä elossa, mutta enää he eivät pidä itseään esillä, pikemminkin päin vastoin.

Itselleni kirjan suurin kysymys oli jälleen: Miksi joku selviää ja joku toinen ei ? Leevi selvisi. Hän karkasi sisarensa kanssa ja aloitti täysin tyhjästä vailla vanhempiensa tukea, vailla koulutusta, vailla mitään muuta pääomaa kuin oma luja tahtonsa, uuden elämän.

Leevi Laitinen ei pelkästään selvinnyt vaan loi tyhjästä valtavan omaisuuden, perusti perheen ja elää edelleen onnellisena isoisänä omalla tilallaan nauttien oman lentokoneen ja lentokentän sekä uima-altaan iloista.

Hän on osannut kääntää kokemansa voitokseen. Hän kertoo usein elämänsä vaikeuksissa muistelleensa lahkossa veisattua virttä: 

"Vuori korkea, tiekin vaivalloinen. Kuitenkin kulkea läpi ahdinkoitten, aion perille tälle vuorelle"

Tuota samaa vuorivirttä veisasivat muuten Antti Tuurin "Eerikin pojatkin".