Monista narsismia käsittelevistä kirjoista luin aikanaan viimeisenä "Sata tapaa tappaa sielu" ja ajattelin: - Nyt riittää, en jaksa enää tätä. Miten ollakaan, kun käsiini sattui Annie Hennon "Kun kupla puhkeaa, narsismin uhrit kertovat" ja silmäsin takakantta, oli pakko lukea vielä tämäkin kirja.

Kirjanen on koottu edellisestä ylijääneistä teksteistä. Se kyllä näkyy. Jutut eivät todellakaan ole kaunokirjallisia helmiä, mutta toisaalta osa niiden voimasta saattaa olla juuri se rosoisuus, joka nousee arjen kovista kokemuksista vailla turhaa tyylittelyä.

Se, mitä jäin jälleen kerran kaipaamaan, oli edes pienoinen itsetutkistelu, miksi ajauduin tähän suhteeseen ja miksi riipuin siinä kiinni? Vaikka useasti toisteltiin ajatusta: Narsistin tunnistaa vasta, kun on elänyt hänen kanssaan joitain aikoja ja silloin on ehtinyt jo joutua tunnekoukkuun kiinni, olisin kuitenkin odottanut edes joltain kirjoittajalta hieman syvällisempää pohdintaa.

Takakannen lause, joka pysäytti minut: "Ero narsistista johtaa aina kahden asian tajuamiseen, sen, että on joutunut narsistin hyväksikäyttämäksi ja että narsisti on pitänyt vaihtokelpoisena, pois heitettävänä esineenä."