Porin teatterissa on vielä yhden kerran mahdollisuus nähdä lumoava esitys Saima Harmajan runoista.

Istuin puolitoista tuntia ihan hievahtamatta, olin niin esityksen pauloissa aivan alusta loppuun.

Esitys lähtee liikkeelle lapsuusvuosien päiväkirjoista, joita Saima sängyllään lukee. Sitten syntyvät ensimmäiset runot, Nuoressa Voimassa julkaistut. Välillä Saima laulaa, lukee kirjeitään, lausuu runojaan ja kaivaa sängyn alta laatikosta yhä uusia päiväkirjoja. Sieltä nousee myös ylioppilaslakki ja ruusukimppu.

Tekstit kuljettavat kuulijaa läpi nuoren naisen kiihkeän elämänjanoisten nuoruusvuosien, kertovat ensirakkauden huuman ja sen loppumisen surun. Itkevät sairauden voimistaessa otettaan, huutavat kuoleman tuskaa. 

Esityksen tukena on säestäjä ja jonkinlainen alter ego, tanssiva Saima.

Kun 32-kiloiseksi kuihtunut Saima lopussa käpertyy sairasvuoteelleen ja viimeinen runo, Rakas kuolema, kuullaan kovaäänisistä, tuntuu miltei mahdottomalta taputuksella rikkoa pimeä hiljaisuus.

Sokerina pohjalla oli iloinen yllätys. Esityksen loputtua autettiin yleisön joukosta eteen hauras hopeahiuksinen vanhus, joka oli, yllätys, yllätys,  Saiman pikkusisko Kirsti Toppari, joka ainoana on elossa päiväkirjojen henkilöistä.

Kyyneleet kimalsivat yleisön silmissä, kun pikkusisko kiitteli, miten ihanaa on nähdä ja kuulla, että Saimaa ei ole unohdettu.