1240456305_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Minun lapsuuskodissani elokuvat olivat syntiä. Syntiluettelo oli kohtalaisen pitkä muutenkin. En siis nähnyt muita elokuvia kuin ne mitä koulusta käytiin katsomassa; "Kymmenen käskyä" ja joku luontojuttu, olikohan "Erämaa elää". Ja sitten naapurin tyttöjen kanssa salaa "Kissa kuumalla katolla". Se vasta teki vaikutuksen!

Kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan, tutustuin ihmisiin, joille elokuva oli jokaviikkoista huvia ja Hesassa uusia elokuvia riitti. Koskaan ei lippu ollut liian kallis edes rahattomalle opiskelijalle. Niin näin kaikki sen ajan, eli 60-luvun lopun ja 70-luvun alun, vähänkin tärkeät elokuvat.

Kun sitten taas muutin maalle, ei elokuvia ollut. Sitäpaitsi mieheni esimies sanoi, ettei ollut sopivaa käydä elokuvissa. "Kummisedän" kolmososan kävimme sentään puolisalaa katsomassa ja siihen se jäi vuosikymmeniksi.

Naapurikaupungissa on ensi-iltateatteri ja aikaahan minulla on, mutta eipä enää tule yksin lähdettyä. Olikin iloinen yllätys, kun naapurit hakivat minut katsomaan "Postia pappi Jaakobille".

Olen nähnyt Härön edelliset, joten suunnilleen tiesin, mitä odottaa. Nautin niin paljon Härön rauhallisesta otteesta. On ihanaa kun ei tarvitse pelätä koko ajan putoavansa juonesta, on ihanaa, kun saa rauhassa keskittyä kuvaan ja ihmisiin, heidän kasvoihinsa ja olemukseensa. Voi nauttia maisemista, erityisesti tietysti tutun kirkon pihapiiristä.

Melkoista rohkeutta vaatii varmasti lähteä tekemään noin avoimesti kristillistä ja suorastaan julistavaa elokuvaa nyky-Suomessa. Liiallisen imelyyden vaara onkin lähellä.  Olosuhteiden ja ihmiskohtaloiden karuus pudottaa kuitenkin maanpinnalle.

Härön uusin elokuva on herkkä ja unenomainen satu aikuisille hyvyydestä, joka joskus voi sipaista ihmistä.