Kun lukee ystävänsä tai tuttavansa kirjoittamaa kirjaa, on kiusallinen vaara, ettei pidäkään kirjasta. Kovin kiinnostuneena, mutta hiukan varoen, siis tartuin Ulla Viertolan   fantasiatrilogiaan "Oman keisarin aikakirjat I-III".

Kijojen alaotsikkona on "Pelon, toivon ja toveruuden tarina". Se lupasi paljon ja antoi ainakin minulle, sen mitä lupasikin.

Luultavasti luen fantasiaa mielelläni, koska hyvä kertomus vie kyllin kauas, voi askeltaa jossain tuntemattomassa ajassa ja paikassa, jossain "ei kenenkään maalla". Varmasti se on pakoa arjesta, mutta verrattomasti parempaa kuin alkoholi tai muut huumeet.

Viertolan henkilöiden mukana hyppäsin suoraan seikkailuun, joka kuljetti kolmen paksun kirjan verran jännittävissä maisemissa ja tapahtumissa. Pääsin mukaan aivan uuteen maailmaan ja tapasin aivan uusia otuksia. Nautin kirjan tarkasta kuvauksesta. Oli helppo nähdä itsekin Hillonkeittäjien kylä ja neniäisten vaatimattomat asumukset tai keisarillisen palatsin merkilliset mosaiikit.

Olen lukenut viime aikoina aika monta suomalaista nuorten fantasiakirjaa. Ilkka Auerin "Tulen ja jään maa" oli palkittu samoin Timo Parvelan "Sammon vartijat". Hyviä olivat molemmat sarjat, mutta itse pidin verrattomasti enemmän Viertolan kirjoista.

Jäin myös miettimään, mikä tekee kirjoista erityisesti nuortenkirjoja. Ainakin Viertolan kirjat olivat minusta aivan yhtä hyvin aikuisten kirjoja.

Tämän kirjasarjan aion ostaa tyttärelleni. Hän ei usko hyvään kotimaiseen fantasiaan.