Donna Leon on kuulunut suosikkeihini ihan alusta lähtien. Innolla sieppasin uusimman "Haurasta lasia" uutuushyllystä.

Pidän Leonin tavasta kuvata tarkasti Venetsiaa. Voi hyvin kuvitella olevansa mukana kaduilla, toreilla ja kanavalautoilla. Pidän Leonin tavasta kertoa tarkkaan päivän keveät lounaat ja herkulliset illalliset viineineen. Leonin kirjoissa on peittelemättä esillä italialainen korruptio itsestäänselvyytenä. Hänen kirjansa tuntuvat tuovan maan ja kaupungin aivan käsinkosketeltavan eläväksi.

Tällä kertaa juoni liittyi saateisiin. Minua juoni ei vain saanut oikein mukaansa. Harmi. Nautin kuitenkin kirjan muista avuista. Kesän huikeasta helteestä ja hyvistä ruuista.

En muista onko minua ennen kiusannut, että tekstissä on niin paljon kääntämättömiä termejä. Niitä voi olla aukeamalla lähes kymmenen. Useimmiten sana on tuttu tai se selviää helposti asiayhteydestä, mutta minulle jäi hämäräksi miksi näitä kursivoituja sanoja pitää ylipäänsä olla ja niin paljon vielä. Ehkä italialaiset tervehdykset tai kännykän nimittäminen telefoninoksi antavat paikallisväriä, kuten palazzo ja lagunakin tai nonna ja dottore, mutta entä garzoni, molatura, fornace, canna, riva, armadio, remengo, piazze, miscela. Näitä sanoja löytyy kymmeniä ja kymmeniä.

Jos kirja olikin tällä kertaa pieni pettymys, niin kaipuu Venetsiaan heräsi jälleen.