Edellisen postaukseni viimeinen lause: Tapaan tehdä loppuun aloittamani homman", alkoi kolkutella omaatuntoani. Kirjahyllyssä oli tärkeä teos, joka oli odottanut lukemista jo toista vuotta. Pieni tai oikeastaan ei pieni, mutta ohuehko, vihreä kirja, tyttäreni gradu.

Tartuin reippaasti kirjaan, olihan se sentään selvää suomea ja aihekin jotenkin ymmärrettävissäoleva "Valppauden koordinointi haahkanaaraiden kesken". Sitäpaitsi tyttäreni on hyvin sujuvakynäinen ihminen, joten uskoin selvittäväni jutun piankin.

Kullakin tieteen alalla on oma termistönsä ja tämä oli minulle kyllä ihan vierasta. Ahkerasti selailin sivistyssanakirjaa, jos jotakin löytäisin, mutta jo neljännellä sivulla tuli vastaani ihan outo eläinkin. Mikä kumma on tummajunkko? Ei sitä tuntenut Wikipediakaan, mutta tieteellinen nimi löysi englanninkielisen selostuksen ja lintuhan se oli, soman mustapäinen ja -silmäinen.

Kahlasin kirjan läpi. Luultavasti jotain ymmärsin. Matemaattiset kaavat, joita oli sivukaupalla, menivät kyllä ohi. Lopputulos sentään valkeni ainakin osittain. Ymmärsin, että yksinhuoltajahaahkoilla meni huonommin, kuin parin-kolmen naaraan yhdistetyillä joukkueilla. Ja paljon muutakin asiaa siinä kyllä oli.

Minusta paras lause oli kirjan lopussa, jossa tytär kauniisti kiittelee kaikkia työssä auttaneita, assistentti, aviomies ja ystävät  muistetaan, mutta myös äiti saa osansa. "Suurkiitos myös äidille, joka kasvatti minut tekemään työni loppuun."