Pieni kesälomani merkitsi autolla ajettuna yli 1500 km kesäistä itäsuomalaista maisemaa. Navigaattori luki karttaa, ystävätär piti seuraa ja välillä kuunneltiin Rakel Liehun "Helene"-teosta. Kirja jäi tuoreeltaan lukematta ja kuuntelu oli pettymys. Liehu luki kirjaa itse ja meistä molemmista tuntui vahvasti, että joku vieras lukija olisi voinut olla parempi.

Helene Schjerfbeckin taulujen kautta on tullut kuva joteensakin askeettisesta taiteilijasta ja ihmisestä. Liehun kirja oli täynnään koukeroisia kielikuvia, joita hänen makeahko äänensä vielä korosti. Pienet kiljahdukset ehkä sopivat lapsi-Helenen osuuksiin, mutta kuolevan vanhuksen kohdalla ne kuulostivat naiveilta.

Ylipäänsä olen miettinyt ja ihmetellyt, kuinka kukaan voi kirjoittaa toisesta ihmisestä kirjan, jossa asettuu kuvattavan nahkoihin. Onhan näitä muitakin tunnettuja kuten Elvi Sinervon "Runoilijan talossa" tai Aino Suholan "Luja ja urhoollinen sydän" Sylvi Kekkosesta. Ilokseni myös Vanhan kirjallisuuden päivillä suhtauduttiin tällaisiin kirjoihin melkoisella kritiikillä.

Kesken jäi kuuntelu. Emme kertakaikkiaan kestäneet kuunnella. Toisena oli Mika Waltarin: "Johannes Angelos", mutta kesken jäi sekin. Kuuneltavaa oli aivan liian paljon yhdelle matkalle.

PS Täytyypä lisätä tähän eilisen (7.7) Hesarin "Viikon pokkarista" Marja-Terttu Kivirinnan arviota Liehun Helenestä. Hän kirjoittaa: "Liehu menee syvälle taidemaalari Helene Schjerfbeckin ihon alle. Mielikuvat ovat vahvasti ja ehdottomasti Liehun. Aluksi ne jopa ärsyttävät lukijaa, kuten minua, jolla on omat mielikuvansa..."