1578338.jpg

Olen hämmentyneenä seuraillut Merete Mazzarellan isoäitiyskirjan nostattamaa paheksuntaa. Ruotsissa kaiketi kohu on ollut vielä suurempaa kuin meillä. On totta, että kirjailija ei säästä miniäänsä, aika ikävästi kirjoittaa, mutta semmoisiahan ne ihmissuhteet turhan usein pakkaavat olemaan. (Oli minullakin hankala anoppi.) Kuitenkin minulle jäi päällimmäiseksi kirjasta rakkaus lastenlapsiin ja halu kasvattaa heille juuria isänsä kotimaahan. Pisimpään pysähdyin kohdassa, jossa isoäiti suree, kun ei voi lukea lapsenlapsilleen vanhoja satuja omalla äidinkielellään. Onneksi hän osaa hyvin englantia, mutta sittenkin...

Innostuin viime yönä lukemaan kirjan, joka puhui pitkälti ihan samoista asioista, miten opettaa lapsille oman suvun tapoja ja kulttuuria. Miten kasvattaa lapsille ja lastenlapsille juuria vieraassa maassa? Luin Marjaneh Bakhtiarin "Mistään kotosin".

Kirjan ydinperheen muodostavat Iranista sotaa pakoon lähtenyt äiti, tutkija ja ydinfyysikko, isä, runoilija ja kustantaja, suuri kulttuurin ystävä, opettanut yliopistossakin, sekä lapset, isosisko ja pikkuveli. Loistavasti kuvataan korkeastikoulutettujen, aktiivisten ja innostuneiden tulijoiden yrityksiä sopeutua uuteen kotimaahan Ruotsiin, sen kieleen ja kulttuuriin. Aika lohdutonta luettavaa tekstin näennäisestä kepeydestä ja huumorista huolimatta.

Riipaisevin teema on huoli lasten kohtalosta. "Teimmekö sittenkään oikein, kun toimme lapsemme tähän maahan? Kun revimme heidät oikeilta juuriltaan?"  Eräs kirjan henkilöistä toteaa: "Kyllähän minä tiesin lähtiessäni, että jättäisimme kaiken. Mutta sitä en tiennyt, että jättäisimme itsemmekin." 

Kirja on täynnä huumoria, kirpeää ironiaa. Mutta hauskuus satuttaa. Kyse on oikeista ihmisista, jotka haluaisivat elää oikeaa elämää. Ruotsalainen kansankoti tarjoaa toki paljon hyvää. Kieli opitaan, ainakin jotenkin, töitäkin löytyy, ainakin jonkinlaisia. Mutta, mutta ja mutta...

Kirjoittaja on itse muuttanut kuusivuotiaana Iranista Ruotsiin kuten kirjan perheen tytär. Kirja seuraa perheen elämää kunnes tytär on 22-vuotias ja valottaa vaivihkaa tulevaisuutta hieman pidemmällekin. On sopeuduttu. Elämä jatkuu. Mutta ainahan sen olisi voinut elää toisinkin.

Hyvin ajankohtainen kirja jokaiselle, joka kohtaa maahanmuuttajia työssään tai vapaa-aikanaan.